"Mä annan sut pois mä päästän sut pois, vaikka sattuu. Sä annat mut pois sä päästät mut pois. Kaikkeen tottuu."

Kaikkeen tottuu. Todellakin se on totta. Tuosta ajatuksesta pidän kiinni, kun aloitan uutta lukua elämässäni.

--------------------------------------------------------------------------------

Tänään nukuin neljään. Hienosti tuhlattu vuorokausi. Kamala syyllisyys ja pökertynyt olo. Viivytin eilen nukkumaanmenoa - neljään - vältelläkseni velvollisuuksia. Näköjään osaan sen taidon yhä. Onneksi suoritin ne velvollisuudet ja mieli on sinäänsä kevyt. Mistähän tuo arjen velvollisuuksien pakoilu oikein kertoo? Haluanko irtautua todellisuudesta ja olla omassa maailmassani? Pelkään, että siinä tulee vielä kovin, kovin yksinäistä.

Minulla on uusi työ. Se pitää otteellaan minut kiinni arjen pyörässä. Siitä irtautuminen edes päiväksi ei sovi minulle. Väsymystä en työssäni tunne. Työssä tuntuu, että pystyn mihin vain. Rakastan työtunteja. Sitä, että joku pakottaa tekemään työt siinä ajassa kuin ne kuuluukin tehdä. Silloin olen parhaimmillani-olen eloisa,kupliva,iloinen.

Ehkä se väsymys purkautuu sitten niissä järjettömän pitkissä aamuissa. Kaikki reippaus ja skarppaus sulaa niiksi aamuiksi, kun elämä ei tunnu heräämisen arvoiselta.

Tai ehkä tarvitsen vain lapsen tai koiran, joka herättää minut aamuisin muistuttaen olemassaoloni pakollisuudesta.

Luin äsken kaikki kirjoittamani jutut. Huhhuh, olen näköjään käynyt aika alhaalla. Nyt on ollut helpompaa; ero on päätetty ja julkistettu. On se eroaminen vaan kamalaa, onneksi on nämä tekstit muistuttamassa siitä ettei yhteenpaluu ole vaihtoehto.

Nuo runot on aivan kamalia ja huonoja, mutta ei niitä olekkaan taiteeksi tarkoitettukaan. Ne on sellaista tunteiden vyörytystä. Pystyn vahvasti muistamaan ne fiilikset, joita oli noita kirjoittaessa. Ne on vähänku jotkut laulut on.

Olen kokenut kaikkea superjännää viimeaikoina. On ollut hauskaa; uusia ystäviä, tuttavuuksia ja kämppiksiä. On ollut uusia paikkoja, tapahtumia ja haasteita. Olen myös nauttinut niistä vanhoista jutuista, vaikka ne ovatkin katoava luonnonvara. Ennen kaikkea olen elänyt intohimoista elämää- ilman rakkausjuttujakin se voi olla mahdollista.

Olen oppinut niin paljon kaikesta muutamassa kuukaudessa; tuntuu että alan olla puoliksi valmis tähän maailmaan. Tuntuu että pärjään! Teinpä listan jutuista, joita olen tehnyt kesällä:

- Olen kuherrellut

- Olen herkutellut kohta kaikki ravintolat läpi

-Olen mennyt saarelle laivalla

-Olen juhlinut ainakin tupareita, läksiäisia, häitä, juhannusta ja ylllätyssynttäreitä.

-Olen riidellyt ja ratkaissut riidat

-Olen eronnut

-Olen saanut ainakin 3 uutta ystävää

-Olen käynyt festareilla

-Olen syönyt kaikkia lempparijätskejä

-Olen lenkkeillyt kauniissa paikoissa

-Olen fiilistellyt kukkia

-Olen suorittanut sukulaisuusvelvollisuuksia kiitettävissä määrin

-Olen syventänyt kaveruuksia ystävyksiksi

-Olen oppinut luottamaan omaan jaksamiseeni

-Olen oppinut kuuntelemaan omaa jaksamistani

-Olen ollut hyvillä mielin tekemättä gradua

-Olen ollut sopivissa määrin melankolinen

-Olen löytänyt omat vahvuuteni ja heikkouteni työelämässä

-Olen lukenut tarpeeksi, mutta ei liian älyllistä kirjaa

-Olen oppinut näkemään tulevaisuuden innostavana seikkailuna

Ja KUITENKIN päällimmäisenä mielessä on, että olen kokenut menettäneeni menneisyyteni. Miksei mikään riitä.

Toisaalta onko se niin huono asia, jos nykyisyydessä on hyvä olla?

Nyt me vaivumme syvään ahdistuneisuuteen

Tuskaan joka jää kurkkuun eikä enää muodostu äänteiksi

Ei sanoiksi, itkuksi, nauruksi

Ei inahdustakaan

Sitten me taas haukkaamme ilmaa 

Katkaisemme hiljaisuuden

Puhumme ja nauramme pienen tovin

Aukaisemme verhot ja katsomme aurinkoa

Hymy käy suulla, pieni kosketus poskella

Sitten se taas tulee

Kyydel ja toinen ja nyt niitä ei voi enää estää

Ne vain tulevat

Ja sitten onkin taas hiljaista

 

Kahden kesken ovat he

Niin kuin aina

Kolmas kerta kahvia, hedelmiä ja kakkua

Puoli kiloa päivässä

Jo ennen kello seitsemää

Kun muut vasta heräävät

Vielä kaksitoista viisarin naksahdusta

Ennen suloista unta

Miten niin ei voi kaksin olla yksin?

Olen matkalla, mutta en lomalla, sillä minulla on tuo elämäni valo (eli gradu) mukana. Täällä on kyllä mukavaa silti. Paljon tuntemattomia, jotka ovat vain hetken tässä kulkemassa mukana. Miten onkin niin vaikeaa suhtautua siihen, että he ovat vain hetken, ja sitten lähtevät. Olla ottamatta paineita sosiaalisesta suoriutumisesta. Oonhan mä kai ihan ok tyyppi, vaikka ei aina jaksa naurattaakkaan.

Täällä on ollut aikaa. Ainakin aluksi ja kelloni pysähtyi. Sitten aloin taas kiusaamaan itsenäni ja kello sisälläni alkoi tikittää...Vielä kuusi tuntia huh on aikaa. Apua enää neljä. Ja enää tunti. En ole saanut mitään aikaiseksi. Pakko tehdä taas yöhön. Ja sitten heräänkin ahdistuksessa vasta päivällä. Ja sitten ei ole enää lupaa - ei edes lenkille. Tänään kuitenkin jumppasin. Voi että teki hyvää. Antaisinko itselleni käskyn liikkua kerran päivässä? Se tunti vain minulle. Ilman ruutua. Senpä teen.

Oikeesti hajottaa todella. Ja sekin hävettää, että hajottaa. Kun jotkut tekevät sen kolmessa kuukaudessa- ja lapsiakin on! Toisaalta jotenkin nautiskelen tästä kurjuudesta. Haluan rypeä täällä pohjalla. Ilman velvollisuuksia. Maksa laskut, käy kaupassa, siivoa tiskit, soita mummoille ja pussaa poikaystävää ovat ainoat. Ja täällä matkalla ei ole noistakaan kun yksi. Ja sekään ei onnistu. Jollakin vielä ne lapset huhhuhhhhh. Oon looser, mutta jospa joku sais musta vertaistukea taipaleelleen.

Vappu on jo jäänyt muiden huolien taa. Hyvä näin.