Olen matkalla, mutta en lomalla, sillä minulla on tuo elämäni valo (eli gradu) mukana. Täällä on kyllä mukavaa silti. Paljon tuntemattomia, jotka ovat vain hetken tässä kulkemassa mukana. Miten onkin niin vaikeaa suhtautua siihen, että he ovat vain hetken, ja sitten lähtevät. Olla ottamatta paineita sosiaalisesta suoriutumisesta. Oonhan mä kai ihan ok tyyppi, vaikka ei aina jaksa naurattaakkaan.

Täällä on ollut aikaa. Ainakin aluksi ja kelloni pysähtyi. Sitten aloin taas kiusaamaan itsenäni ja kello sisälläni alkoi tikittää...Vielä kuusi tuntia huh on aikaa. Apua enää neljä. Ja enää tunti. En ole saanut mitään aikaiseksi. Pakko tehdä taas yöhön. Ja sitten heräänkin ahdistuksessa vasta päivällä. Ja sitten ei ole enää lupaa - ei edes lenkille. Tänään kuitenkin jumppasin. Voi että teki hyvää. Antaisinko itselleni käskyn liikkua kerran päivässä? Se tunti vain minulle. Ilman ruutua. Senpä teen.

Oikeesti hajottaa todella. Ja sekin hävettää, että hajottaa. Kun jotkut tekevät sen kolmessa kuukaudessa- ja lapsiakin on! Toisaalta jotenkin nautiskelen tästä kurjuudesta. Haluan rypeä täällä pohjalla. Ilman velvollisuuksia. Maksa laskut, käy kaupassa, siivoa tiskit, soita mummoille ja pussaa poikaystävää ovat ainoat. Ja täällä matkalla ei ole noistakaan kun yksi. Ja sekään ei onnistu. Jollakin vielä ne lapset huhhuhhhhh. Oon looser, mutta jospa joku sais musta vertaistukea taipaleelleen.

Vappu on jo jäänyt muiden huolien taa. Hyvä näin.